Viikon huomioimattomuuskausi on takana, ja hyvin tuntui tepsivän Arttuun. :)
Huomionhakeminen raapimalla ja puremalla on loppunut lähes kokonaan. Johtajan asemaan pääsyyn yrittäminen on vähentynyt huomattavasti. Mutta sama omapäinen ja vahvatahtoinen koira Arttu silti edelleen on. :)

Eroahdistukseenkin huomioimattomuuskaudesta oli selvästi hyötyä. Eroahdistusta edelleen on, mutta se on kovasti helpottanut.  Ollaan nyt viimeaikoina jätetty videokamera nauhoittamaan yksin olevaa Arttua. Pari viikkoa sitten Arttu ulvoi täyttä kurkkua lähes taukoamatta sen aikaa kun oli yksin, yritti saada oven auki puremalla ja raapimalla, eikä malttanut kiinnittää mitään huomiota herkkuihin ja aktivointileluihin. Nyt Artulla kestää jo parikymmentä minuuttia herkkujen parissa ennen kuin edes huomaa, että on jäänyt yksin. Arttu jaksaa palata herkkujen ja lelujen pariin vielä senkin jälkeen, kun on huomannut olevansa yksin ja käynyt vinkumassa ulko-ovella. Arttu myös malttaa nukkua jopa 45 minuuttia kerrallaan. Kaikista parasta tietysti on se, että sitä kovaäänisintä ulvontaa (joka todella on KOVAÄÄNISTÄ) on vain murto-osa kaikesta Artun ääntelystä, kun se pari viikkoa sitten oli pääosassa.

Huomioimattomuus loppui torstai-iltana ja ainakin vielä näyttää, että sen jäljet ovat edelleen nähtävillä ja Arttu on ennen kaikkea itsenäistynyt.
Mutta kyllä oli Arttu innoissaan siitä, että huomioimattomuus päättyi ja hän sai taas rapsutuksia. :) Huomioimattomuus-kaudella esim. valjaiden laittaminen ulos mentäessä oli Artun mielestä todella ihanaa, kun silloin häntä kosketettiin ja Arttu oikein koitti kääntää itseään niin, että mahdollisimman paljon häneen koskettaisiin. :) Ensimmäisistä kunnon rapsutuksista Arttu oli ihan ihmeissään, mutta totta kai onnessaan.

Kaikkea pahantekoa huomioimattomuus ei kyllä poistanut, eikä  se kai ollut tarkoituskaan.
Artun eilinen tempaus oli kyllä kaiken huippu; ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. :D Eilen piti siis tehdä nakkikeittoa ruuaksi, mutta Arttu söi nakit ennen kuin ne ehtivät kattilaan asti. Oltiin Markon kanssa vain hetki poissa keittiöstä ja sillä aikaa oli ruokapöydällä ollut leikkuulauta tyhjentynyt kokonaan. Arttu varmaan vaan ajatteli, että onpas mukava, kun nämä nakit on valmiiksi pilkottu minulle. Loppuiltana Arttu ei sitten kyllä kerjännytkään mitään ruokaa; ihmekös tuo, kun on popsinut paketillisen nakkeja.

Viikonloppua vietettiin Padasjoella, jossa keskityttiin kovasti metsissä ja lumihangissa juoksenteluun. :)
Perjantaina suurin haaste Artulle oli kakkapaikan löytäminen; pihassa ja sen lähistöllä lumet oli aurattu niin korkeisiin kasoihin, ettei Arttu päässyt kipuamaan niiden päälle. Ja Arttu kun on tottunut käymään kakalla lumihangessa; hieno herra ei voi tielle kakata. :)
Kävin sitten perjantai-iltana kahluusaappaat jalassa tarpomassa Artulle ratoja lumihankeen takapihalle. Arttu oli ihan innoissaan ja seurasi perässä ihan kannoissa kiinni. :)


Liian korkeat lumikasat Artulle.

Lauantaina vuorossa oli kunnon haastetta Artulle, kun lähdettiin Markon kanssa metsälenkille. Lunta oli niin paljon, ettei meinattu Markonkaan kanssa päästä eteenpäin, mutta urhoollisesti lyhytjalkainen Arttu seurasi perässä. Välillä näytti pikemminkin siltä, että Arttu ui kuin kävelee. :)


Arttu "uimassa".

Kun oltiin menossa metsästä tielle, Arttu kiilasi itsensä kärkeen tekemään polkua. Polku edistyi hitaasti, mutta varmasti; siihen asti, kunnes Arttu kääntyi, katsoi Markoa ja antoi Markon mennä ohitseen. Jos Arttu osaisi puhua, sanat olisivat varmasti olleet ”Tee sinä polkua välillä, kun minä en enää jaksa!”


Välillä oli pieniä vaikeuksia päästä eteenpäin.

Metsässä tarpomisen jälkeen lähdettiin vielä tietä pitkin kävelemään metsän keskeltä rantaan. Tiellä tosin oli lunta lähes yhtä paljon kuin metsässäkin. :)
Arttu juoksenteli innoissaan, eikä edes tassuihin tarttuneet lumipaakut hidastaneet menoa. Aluksi tassuissa oli vaan isoja lumikimpaleita, mutta matkan edetessä lumi paakkuuntui kerroksiksi tassujen ympärille. Artun tassut olivat kaksi tai kolme kertaa niin paksut kuin normaalisti, ja silti herra juoksi täyttä vauhtia eteenpäin ongelmitta. :)
Sunnuntaina vuorossa oli sama lenkki rannassa sekä pieni poikkeaminen metsätieltä metsään. Ja lenkin jälkeen vielä kunnon spurtit Artulta takapihalla; ei nähtävästi rämpiminen lumessa vielä väsyttänyt Arttua tarpeeksi, kun energiaa riitti vielä hepuli-kohtauksen saamiseen. :)


Lenkin jälkeen lumesta märkä Arttu sai hepulikohtauksen.

Mutta kyllä viikonlopun juoksemisen ja ulkoilun tulokset olivat nähtävillä, kun sunnuntaina kotiuduttiin. Oltiin kotona kolmelta ja ensitöikseen kotona Arttu meni nukkumaan. Tätä ennen Arttu oli siis nukkunut n. 1,5 tuntia autossa. Arttu nukkui iltayhdeksään asti lähes taukoamatta; jäi iltaruuan antaminenkin pari tuntia myöhemmäksi kuin normaalisti. Arttu kyllä yleensäkin viikonloppureissujen jälkeen nukkuu onnessaan (ja viikonlopun riehumisesta väsyneenä) useita tunteja.

Tänään luvassa on toisenlaista riehumista, kun illalla alkaa koirakoulu. Tai luentohan oli jo, mutta nyt ensimmäistä kertaa Arttu pääsee myös kouluttautumaan.
Jännittävintä tässä taitaa olla ne muut koirat ja miten Arttu malttaa keskittyä mihinkään. Ei olla nyt pariin viikkoon käyty koirapuistossakaan, niin taitaa Artulla mennä enemmän toisten kanssa riehumiseksi (tai ainakin sen yrittämiseen) eka koulutuskerta. Katsotaan miten käy...


Arttu poseeraa.

Koirapuisto muuten on yksi Artun lempipaikoista. Muutaman kerran ollaan menty sinne autolla, niin Arttu tietää heti mihin ollaan menossa; häntä alkaa heilumaan heti kun koirapuisto näkyy ja Arttu ei malttaisi enää pysyä autossa. :)
Ollaan nyt oltukin isojen puolella koirapuistossa ja hienosti Arttu tulee toimeen kaikkien koirien kanssa. Ei ole vielä tullut vastaan sellaista koiraa (tai ihmistä), jonka kanssa Arttu ei tulisi toimeen. Koirapuistossa vaan huomaa sen, miten pentu Arttu vielä onkaan, kun vertaa muihin koiriin. :)
Arttu haluaisi kamalasti leikkiä isoimpien koirien kanssa, mutta ei oikein pysy niiden perässä. Yleensä siellä onkin ”isojen jengi” ja ”pienten jengi”; omankokoisten koiriensa kanssa Arttu jo pysyy vauhdissa, mutta mieli tekisi mennä leikkimään myös niiden isompien kanssa – vaikka isompien leikit olisivatkin vähän rajumpia.
Murrosikä näkyy myös koirapuistossa, kun Arttu koittaa paukuttaa toisia koiria; ei tosin vielä tiedä miksi niin tehdään tai edes että miten niin tehdään, mutta yritys on kova. Ja nimenomaan niitä isompia koiria kohtaan; kultainen noutaja ja rottweiler olivat Artun mielestä parhaat nylkytettävät. Kultaista noutajaa Arttu koitti nylkyttää joka suunnasta; kyljestä, päästä... Ei ihan vielä ole Arttu tajunnut ideaa. :) Eikä kyllä tajunnut silloinkaan mistä on kysymys, kun yksi koira päätti alkaa nylkyttää Arttua! Cockerspanieli-poika oli ihan rakastunut Arttuun, kun tuli koko ajan nylkyttämään. Vaikka omistajansa otti koiran kiinni ja piti vähän aikaa, niin aina suunta oli sama; Artun pylly. Ja Arttu oli ihan ihmeissään, että mitähän tässä nyt tapahtuu?

Nyt jännittämään koirakoulun alkua! Seuraavassa blogimerkinnässä luultavasti tarinoita ensimmäisestä koirakoulukerrasta, iik! :)