Ilmoitin Artun pari viikkoa sitten koirakoulun perustottelevaisuuskurssille ja kurssi alkoi eilen. Tosin Arttu ei vielä päässyt kurssille mukaan, sillä kurssi alkoi luennon merkeissä. Luennolla käsiteltiin paljon tuttuja asioita ja jaettiin monistenippu asioista, joita olen kahlannut läpi koirakirjoista jo aiemmin. No, kertaus ei liene pahitteeksi.  :)

Ensi viikon tiistaina olisi sitten ensimmäinen ”oikea” koulutus koiran kanssa. Hieman jännittää, että mitenhän se sujuu... Arttu kun oppii todella nopeasti uusia asioita (esim. 20 min ja 10 toiston jälkeen Arttu oppi pyörimään!), mutta yli-innokkuudesta johtuen etenkin ne kaikkein tärkeimmät asiat, kuten toisia vasten hyppiminen, paikallaan olo ja luoksetulo, unohtuvat to-del-la helposti. Toivotaan, että koirakoulusta saadaan vinkkejä siihen, miten Artun keskittymiskykyä kasvatetaan. ;)


Kyllä Arttu osaa keskittyäkin; katselemaan puluja. :)

Muutenkin nyt on välillä tullut pahoja taantumia Artun käytöksessä ja koulutuksessa. Laitan suurimman osan niistä uhmaiän piikkiin, sillä se on menossa parhaillaan. Uhmaikä kyllä alkoi jo joskus joulun aikoihin, eikä loppua näy.  :D
Koirakoulun kouluttaja sanoi lohduttavasti, että uhmaikä loppuu viimeistään kolmen vuoden iässä. Ja Artulla ikää on nyt 7 kuukautta... :D

Kaksi pahinta ”taantumaa” ovat ehdottomasti johtajuus ja eroahdistus.
Johtajuusongelma ilmenee erityisesti minun kanssani. Sen kanssa on ollut ongelmia alusta asti; Arttu hyväksyi melko nopeasti Markon pomokseen ja on vain muutamia kertoja yrittänyt pomottaa Markoa. Niistäkin kerroista suurin osa on ollut juuri uhmaiän aikana. Minua Arttu ei kai koskaan ole täysin hyväksynyt pomokseen, ja siitä johtuen nyt uhmaiän aikana – erityisesti parin viime viikon aikana, kun olen ollut päivät kotona – tämä ongelma on kasvanut.
Toisena ongelmana on takaisin tullut valtava eroahdistus. Meille tullessaan viime syksynä Arttu huusi kuin syötävä, kun jäi yksin kotiin. Se oli maailman kamalin asia. Silloin koitettiin kaikki keinot, osa auttoi, osa ei. Esimerkiksi radion päälle jättäminen sai Artun vinkumaan hädissään vielä enemmän ja koira rauhoittui heti kun radion laittoi pois päältä. Sen jälkeen ei ole radiota enää jätetty Artun seuraksi.
Tuolloin käytössä oli DAP-haihdutin, joka ilmeisesti auttoi yhdessä ajan kulumisen ja yksinoloon tottumisen kanssa. Viime vuoden lopulla oltiin siinä tilanteessa, että Arttu meni itse koppaansa nukkumaan aamulla, kun tiesin töihinlähdön lähestyvän ja odotti siinä tyytyväisenä aktivointipallon ja herkkujen saamista.
Joululomalla oltiin 2-3 viikkoa päivät Artun kanssa, joka tietysti oli Artusta ihanaa. Sen jälkeen yksinolo oli kamalaa ja koettiin pieni taantuma. Päinvastoin kuin syksyllä, taantuma ei korjaantunutkaan ajan myötä vaan pikemminkin paheni. Ja nyt kun olen ollut pari viikkoa kotona päivät, niin Arttu on entistä enemmän tottunut olemaan jonkun kanssa ja yksinolo on aivan kammottavaa.
Seinänaapuri kertoi, että yhtenä päivänä Arttu oli yksin ollessaan itkenyt ja ulvonut ”oikeastaan tauotta koko päivän”. Tuntuipas mukavalta kuulla tuo. :P Tämä on testattu nyt itsekin jättämällä videokamera nauhoittamaan yksinolevaa Arttua. Positiivista on se, että Arttu pyöritti aktivointipallosta herkut ja söi ne sekä myös nukkui. Negatiivista on se, että pisin tauko ulvomisessa oli 7 minuuttia ja ulvonta on niin kovaäänistä, että se kuuluu varmaan naapuririvitaloon asti. Ihmettelen suuresti, että toinen seinänaapuri mainitsi ulvomisesta niin sopuisasti ja toinen seinänaapuri ei ole maininnut siitä mitään.
Välillä Arttu hyppää tuulikaapin ovea vasten ja yrittää hampaillaan saada kahvan kääntymään (siinä on nyt järeät lukot tuulikaapin puolella, koska Arttu on niin monesti jo tullut ovesta läpi). Välillä Arttu juoksee yläkerrassa, alakerrassa tai keittiössä ulvomassa. Arttu siis ulvoo yhteen suuntaan, on hetken hiljaa ihan kuin kuuntelisi ”Kuulikohan joku ja tulee pelastamaan minut?” ja kun mitään ei tapahdu, Arttu kääntyy hieman toiseen suuntaan ja jatkaa ulvomista. Ulvoa pitää siis jokaiseen mahdolliseen suuntaan, josko jostain suunnasta saapuisi pelastus. Ja vähintään 10 minuutin välein Arttu menee eteiseen oven taakse istumaan ja ulvomaan.
Kuvattu video kesti (onneksi) vain reilun tunnin, mutta vielä 5 minuuttia ennen videon loppumista Arttu ulvoo. Eli ikävä ei ole kova ainoastaan juuri lähtiessämme, vaan vielä pitkiä aikoja senkin jälkeen.


Arttu myös yrittää syödä itsensä ulos, kun on yksin kotona. Karmit "hieman" kärsineet...

Koirakirjojen ja googlen perusteella huomioimattomuus voisi tepsiä näihin molempiin. Huomioimattomuutta on kokeiltu jonkin verran jo kotoa lähtiessä + palatessa, mutta se on kovin vaikeaa, kun Arttu on niin innoissaan. Nyt tarkoituksena on totaalinen huomioimattomuus tämän viikon ajan.
Se on sydäntä särkevää ja monesti joutuu olemaan itku kurkussa, mutta toivottavasti tämä on sen arvoista ja oikeasti auttaa.
Masentuneisuus ja väsyneisyys ovat tämänhetkiset tulokset, erityisesti tuo ensimmäinen tulos tekee tästä kokeilusta entistä vaikeampaa. Mutta toivottavasti tästä on apua jatkossa sekä omien että naapureiden hermojen kestävyyteen.  :)


"Minä olen masentunut, en jaksa edes katsella ikkunasta ulos."